Valkoisia hetkiä Nuuksiossa ja Paloheinässä

Makaan maassa selälläni ja seuraan minua kohti laskeutuvia lumihiutaleita. Ne leijailevat alaspäin hitaasti yksi kerrallaan, kunnes ne saavuttavat maan ja hukkuvat valkoiseen peittoon. Sen päällä ei ole kylmä maata, sillä olen sulloutunut pariin kerrastoon vaatteita, paksuimpaan takkiini ja lasketteluhousuihin. Seuraan vasemmalla silmäkulmallani tuulen tahdissa huojuvaa kuusta. Se on pysäyttänyt osan maahan matkalla olevista hiutaleista ja saanut niistä talviturkin. Ympäriltä ei kuulu muita ääniä kuin lentokoneen humina jostain yläilmoista.

Tämän alkuvuoden ehdoton energiaruiske on ollut lumen peittämä maa koko Suomea myöten. Mieleen ovat tulvahtaneet muistot lapsuuden talvista, kun ryömimme sisarusten ja kavereiden kanssa kinoksissa milloin jääkarhuina, milloin joinain muina eläiminä. Samalla riemuun on seikoittunut haikeus siitä, että tällaiset talvet ovat enää harvassa. Olen jo muutaman viikon ihmetellyt, miten lunta jaksaa yhä sataa. Meidän takapihamme on yhtä suurta lumikinosta, ja piha-aidan lautojen välit pursuavat valkoista. Arjen luksusta on ollut, kun olen voinut laittaa sukset jalkaan jo terassilla ja lähtenyt lykkimään kohti latuja. Sillä ei ole ollut väliä, onko ollut arki-ilta vai viikonloppu. Lumi on tuonut niin henkistä kuin konkreettista valoa. Sen innoittamana viime viikkoihin on mahtunut monta ihanaa hetkeä ulkosalla.

Olen nauttinut yksin, Ollin ja ystävieni kanssa talven ihmemaasta esimerkiksi Helsingin puolella Paloheinän ja Haltialan metsissä sekä Nuuksion kansallispuistossa Espoossa.  Ne kuuluvat yksiin suosikkiulkoilualueisiini pääkaupunkiseudulla. Nuuksion kansallispuisto on siitä kätevä etappi näin autottomalle, että sinne pääsee busseilla 245 ja 238. Paloheinä sijaitsee Pohjois-Helsingissä, jonka läheisyyteen vievät esimerkiksi bussit 66, 67, 611, 63 ja 560. Paloheinän ja Haltialan metsissä voi kulkea hiekkateillä, eksyä ja kiertää ympyrää metsäpoluilla (kuten yleensä minulle käy), kävellä suojellun aarnimetsän siimeksessä tai ihmetellä suomaista maisemaa korpipolulla. Jos kaipaa todellista hikitreeniä, voi mennä hiihtämään pitkin metsiä,  treenaamaan Paloheinän majan ulkokuntosalille tai juoksemaan ylös alas mäen treeniportaita. Retken voi tehdä esimerkiksi Pitkäkosken majalle, Haltialan maatilalle tai Tuomarinkylän kartanolle. Omia eväitä voi napostella vaikkapa Pitkäkoskella tai sitä pienemmällä Ruutinkoskella.

Ylipäätään jaksan aina yllättyä ja olla kiitollinen siitä, kuinka paljon meillä on luontoa, ulkoilualueita ja liikkumismahdollisuuksia Suomen pääkaupungissa, mikä on maailman mittakaavassa ainutlaatuista. Tampereen seudun harjumaisemista kotoisin olevana arvostan sitä, että metsään voi mennä juoksemaan, virkistäytymään tai karistamaan stressiä. Itse asiassa tällä hetkellä asun paikassa, jossa on parhaat ulkoilualueet sitten ala-asteaikojeni.

Olen aina yhtä haltioitunut, kun näen lumen peittämät kuuset. En yhtään ihmettele niitä lumesta hihkuvia turisteja, sillä itsestäkin tuntuu valkoisessa metsässä siltä, että minut on irrotettu todellisuudesta ja kuljetettu satumaahan. Tänä talvena olen kiinnittänyt huomiota erityisesti lehtipuiden oksiin ja kuusien alaoksiin. Kun seisoo lehtipuiden pensaikossa, on kuin seisoisi keskellä valkoisten oksien verkkoa.

Paloheinän metsässä

Yksi tammikuun sunnuntai vei meidät ystävien kanssa Nuuksion satumaahan. Lämpötilamittari hätyytteli miinus 20 astetta, ja auringonsäteet heijastelivat kinoksista. Korpinkierroksen maisema toi mieleen Lapin metsät ja nietokset. Kun aurinko alkoi laskea, maisemaa hallinnut viileän sävyinen sininen alkoi taittua pikkuhiljaa lämpimämmäksi.

Lunta pyryttää myös tämän postauksen julkaisuhetkellä, joten jatkan fiilistelyä! <3 Jos sinulla on lemppariulkoilupaikkoja pääkaupunkiseudulla, niin saa mielellään antaa ilmi!

Tervetuloa seuraamaan Merkintöjä maailmasta -blogiani myös Instagramin, Facebookin ja Blogit.fi:n puolella.