Matkakokemuksia Keniasta

Kirjoitan tätä postausta kotisohvalta Suomesta vilttiin kääriytyneenä ja villasukat jaloissa. Vilkuilen ikkunasta ulos takapihallemme, jossa kuura on valkaissut terassimme laudat sekä yhä vihreänä sinnittelevän nurmikon. Muistan etuovemme edessä törröttävän kesäkukan, joka ei näytä enää niin kesäiseltä. Se pitäisi heivata menemään ja laittaa tilalle jotain vuodenaikaan sopivaa kanervaa vai mitä se on nimeltään. Mutta asiat tärkeysjärjestykseen. Nyt haluan kirjoittaa, yrittää laittaa asioita päässäni järjestykseen ja kertoa kokemuksistani. Heti Keniasta palattuani näin yhden rakkaimmista ystävistäni. Pohdin, että kuinkahan onnistuin hänelle tunnissa selittämään matkakertomukseni. Kuulosti varmaan sekalaiselta setiltä, mutta ehkä se on sopiva ilmaus kuvaamaan seikkailuani. 

Kenian vapaaehtoistyömatkani oli värikäs ja moniulotteinen. Paikan päältä ehdin kirjoittaa kaksi edellistä postaustani, joissa kerroin tarkemmin ensifiiliksistä, koti-ikävästä, elämästäni kenialaisessa suurperheessä, arjen kohokohdista ja juhlista sekä osasta työtehtävistäni, joita pääsin tekemään paikallisen järjestön vapaaehtoisena. Olisin halunnut kirjoittaa blogia paikan päältä vaikka kuinka paljon enemmän kuin lopulta ehdin, mutta päivät ja viikot olivat niin kiireisiä, että kirjoituskapasiteettia ei riittänyt tasaiseen tahtiin. Haluan myös pysyä siinä, että minulla säilyy blogiin tekemisen ilo. Tällä hetkellä minulla on monta kirjoitusideaa Keniasta, ja kamera sekä puhelin ovat pullollaan materiaalia, joten postattavaa riittää pimeneviin iltoihin.

Vaikka yritin lähteä matkaan ilman liiallisia ennakko-odotuksia, niin silti yllätyin useasti, miten monta mieleenpainuvaa hetkeä reissulle mahtui niin hyvässä kuin pahassa. Olin matkassa  Kansainvälisen vapaaehtoistyö ry:n (KVT) kautta ja yhteyshenkilöni sieltä sanoikin, että onnistuin saamaan kokemuksia vuoden edestä. Samalla tahdilla vuosi olisi ollut kenties liian mielenkiintoinen. Onneksi lopulta haastavatkin asiat kääntyivät hyväksi ja olen ollut viime päivät iloisin ja kiitollisin mielin. 

Elämän uusi sivu, joka alkoi kenialaisesta kylästä

Asuin Länsi-Kenian maaseudulla pienen kylän syrjäisessä nurkassa, jonka lähimaillakaan ei ollut muita turisteja minun ja muutaman muun ulkomaalaisen vapaaehtoisen lisäksi. Vierailin pari kertaa noin tunnin päässä, Victorianjärven rannalla olevassa Kisumussa, joka on Kenian suurimpia kaupunkeja. Näin Kisumussa noin viisi länsimaalaista turistia, joten olin paikallisen elämän ympäröimänä minne tahansa kotoa menin. 

Palaan mielessäni kyläteille, joilla kävellessäni tunsin oloni vapaaksi elämän ja yhteiskunnan velvollisuuksista. Olin irtisanoutunut töistä Suomessa, kääntänyt uuden sivun elämässä ja päätynyt pieneen kenialaiseen kylään. Tallustelin keskellä kenialaista maaseutua, olin pirun kaukana kotoa enkä juuri tiennyt tulevasta. Tuntui vapauttavalta, kun keskityin hetkeen, havainnoin ympäristöä ja yritin luottaa elämän kuljetukseen.

En siis hämmentynyt tai ahdistunut siitä, että valkoihoisena herätin huomiota joka paikassa. Meidän pienessä kylässämme ihmiset olivat ystävällisiä, vieraanvaraisia ja auttavaisia ja olo oli turvallinen (paitsi pimeällä, jonka aikana yritin välttää kulkemista). Lapset ja välillä aikuisetkin olivat innoissaan nähdessään mzungun eli valkoihoisen. Kun olin oppinut pari tervehdystä paikallisella heimokielellä, pääsin yllättämään paikalliset, lapset purskahtivat nauruun ja supisivat kiihkeästi keskenään. 

Tallustelin keskellä kenialaista maaseutua, olin pirun kaukana kotoa enkä juuri tiennyt tulevasta. Tuntui vapauttavalta, kun keskityin hetkeen, havainnoin ympäristöä ja yritin luottaa elämän kuljetukseen.

Sen sijaan jännitin ensimmäistä juoksulenkkiä. Näyttäisinkö ihan dorkalta, kun harppoisin punertavalla hiekkatiellä, jolla en ollut nähnyt kenenkään muun juoksevan? Paikallisethan tekevät maaseudulla paljon fyysistä työtä, joten heidän kuntonsa ja lihaksensa pysyvät suorittamalla arkirutiinit. Ensimmäinen juoksulenkki eräänä aamuna sujui kuitenkin yllättävän hyvin ja totesin, että koska herätän huomiota joka tapauksessa, niin tämä ei ole mitään uutta. Tosin ensimmäinen juoksulenkki jäi viimeiseksi Keniassa, joten jäi mysteeriksi, olisiko minustakin tullut huippu kenialainen juoksija, jos olisin treenannut määrätietoisesti. Myöhemmin nimittäin kuulin, että paikalliset tosijuoksijat lähtevät lenkille jo hyvin varhain aamulla. 

Turvallisia ja vähemmän turvallisia reissuja

Oman kotikyläni lisäksi kävin Vihigan läänin joissakin muissa kylissä sekä pienissä kaupungeissa joko vapaaehtoistyöhön liittyvissä asioissa tai vapaa-ajan merkeissä. Keniassa matatu-minibussilla on helppoa ja edullista matkustaa paikasta toiseen. Jos et tarkalleen tiennyt, missä sinun pitäisi jäädä pois, niin paikalliset neuvoivat enemmän kuin mielellään. Välillä minibussit tungettiin täyteen ihmisiä. Kerran meitä oli matatu-kotterossa melkein 30 ihmistä, mikä oli jo paikallistenkin mielestä hullua ja poikkeuksellista. 

Kunnon kaupungeista kävin Kisumun lisäksi Nairobissa. Nairobin meno- ja paluubussimatkat jäivät erityisesti mieleen. Matkustimme yöbussilla, joka teki modernin ensivaikutelman. Meillä oli kuitenkin sekä huonoa että lopuksi hyvää tuuria. Menomatkalla bussimme oli lähellä rysäyttää toisen bussin kanssa, mutta äkkijarrutus pelasti.

Paluumatkalla taas bussimme syttyi tuleen noin kaksi tuntia Nairobista keskellä ei mitään yön pimeydessä. Onneksi kaikki pääsivät turvallisesti pois bussista, ainoastaan yksi nainen loukkasi jalkansa. Puhuin Ollin kanssa WhatsAppilla kuulokkeet korvissa juuri ennen kuin meidän kaikkien piti sännätä ulos bussista. Ensin haistoin savua, sitten vedin kuulokkeet korvista, jätin mieheni roikkumaan linjoille ja yritin kävellä rauhallisesti ulos bussista. Ulkona pääsin takaisin linjoille ja sain kerrottua, mihin olin yhtäkkiä hävinnyt, mitä oli juuri tapahtunut ja että olin kunnossa. Odottelimme uutta bussia noin kolme tuntia tähdet, kuu ja taskulamput valonamme. Saavuimme kotiin aikaisin aamulla.

Ajatukseni olivat sekaisin jonkin verran, kun kaikki oli tapahtunut niin nopeasti ja pidin tarkoituksella lepopäivän Nairobin reissun jälkeen. Ennen Nairobia oli ollut vielä kaikenlaista hässäkkää ja kuormittavia asioita, joten mieli ei ollut rentoutunut edes reissun jälkeen. Täytyy myöntää, että yöbussikokemusten jälkeen ei varsinaisesti heti houkuttanut lähteä uudelle bussi-roadtripille, vaikka toki tiesin, että meillä oli ollut huonoa tuuria. Reissu oli kuitenkin konkreettinen muistutus siitä, että liikenne on se yksi vaarallisimmista ellei vaarallisin riskitekijä kehittyvässä maassa.

Nairobi itsessään oli minulle positiivinen yllätys. Mielenkiintoinen kaupunki, jossa näin hyvin toisenlaisia tapoja elää Keniassa kuin mitä olin nähnyt maaseudun idyllissä. Nairobissa oli paljon kulttuuria ja kävimme ihmisten kanssa mielenkiintoisia keskusteluita. Tutustuimme myös muiden ulkomaalaisten vapaaehtoisen kanssa pariin ugandalaiseen naiseen, USA:sta Ugandaan muuttaneeseen jenkkinaiseen sekä Kongosta kotoisin olevaan nuoreen mieheen.  He kertoivat meille uusia asioita Afrikan muista maista.

Nairobin liikenne oli omassa sfäärissään ja liikenneruuhkat arvaamattomia kestoltaan. Kun kuljimme ruuhkaisimmissa paikoissa kaupungilla, piti keskittyä omiin askeleisiin ja siihen, ettei törmännyt esimerkiksi moottoripyörän, bussin, matatun, erilaisten kärryjen tai muiden menopelien kanssa. Vierailimme myös yhdessä kaupungin slummissa, jossa tutustuimme erääseen projektiin, jossa naiset oppivat ompelu- ja bisnestaitoja. Slummin näky ja olosuhteet olivat riipiviä – se oli sellainen paikka, jossa yhdenkään aikuisen, nuoren, lapsen tai vauvan ei pitäisi tarvita asua. 

Kevennyksesi voin kertoa, että kun Olli tuli Keniaan, niin meidän yhteinen kiertuematkamme meni ilman liikennekommelluksia. Kävimme safarilla Masai Marassa, retkeilemässä masaiden asuttamassa Maji Motossa sekä Naivashan pienessä kaupungissa ja sen ympäristössä olevissa kauniissa luontokohteissa. Tuota reissua en voi liiaksi hehkuttaa, sillä se oli huikea! Siitä huolimatta, että ehdimme saamaan molemmat mahapöpön ja kuumeen, teimme visiitin klinikalle Narokissa ja minusta otettiin malaria- ja mahatestit, mutta mitään erikoista ei onneksi löytynyt. Kenia-kiertueen loppuhuipennukseksi selvisi, että olin ollut laittomasti Keniassa hyvän tovin. Tästä avautuminen tuonnempana. 

Olimme neljä vuotta sitten käyneet rajan toisella puolella Tansanian Serengetissä, joten Masai Maran kansalliselle suojelualueelle pääseminen oli jatkoa unelmien täyttymiselle. Maji Motossa mm. tutustuimme masaiden kulttuuriin ja heidän historiaansa, kävelimme alueen upeassa luonnossa, pohdimme yhdessä maailmanpolitiikan kuvioita ja keskustelimme tyttöjen sukuelinten silpomisesta iltanuotiolla.

Naivashasta meidän oli ollut alun perin tarkoitus tehdä patikointiretki Mount Longonotille, mutta se peruuntui terveyssyistä. Olimme myös ajatelleet mennä Hell’s Gaten kansallispuistoon, jota mainostetaan pedottomana suojelualueena ja jossa voi liikkua itse pyörän selässä. Siellä tilanne oli kuitenkin vaihtunut vähintään jännittäväksi, sillä puistossa oli tulvia ja siellä oli hiljattain bongattu kolme leijonaa. Jos olisi halunnut vuokrata pyörän, olisi pitänyt ottaa auto kulkemaan vierellä. Jätimme suosiolla väliin tämän aktiviteetin ja keskityimme turvallisempiin vaihtoehtoihin.

Lopulta Naivasha yllätti meidät kauneudellaan sekä monipuolisuudellaan ja pääsimme mm. ratsastamaan villieläinten keskellä (ilman niitä leijonia). Haluan kirjoittaa Masai Maran, Maji Moton ja Naivashan seikkailuista erikseen omat postauksensa, sillä jokainen paikoista ansaitsee sellaisen.

Olimme myös ajatelleet mennä Hell’s Gaten kansallispuistoon, jota mainostetaan pedottomana suojelualueena ja jossa voi liikkua itse pyörän selässä. Siellä tilanne oli kuitenkin vaihtunut vähintään jännittäväksi, sillä puistossa oli tulvia ja siellä oli hiljattain bongattu kolme leijonaa.

Viimeisenä vapaana Kenian viikonloppuna teimme Ollin kanssa retken Kakamegan sademetsään, joka on ainoa laatuaan Keniassa. Se oli myös meidän ensimmäinen visiittimme sademetsään. Heräsimme majapaikassamme aamuviideltä ja patikoimme oppaamme kanssa sademetsän ylle katsomaan auringonnousua.

Onneton viisumini

Haluan kertoa viisumihässäkästäni erityisesti siksi, että toivon, ettei kukaan muu joutuisi samanlaiseen tilanteeseen kuin minä. Ennen reissua olin lukenut joka paikasta, että viisumin Keniaan saa kolmeksi kuukaudeksi ja tällainen käsitys oli myös KVT:llä, jonka kautta menin vapaaehtoiseksi Keniaan. Hain e-visaa ennakkoon, maksoin kolmen kuukauden viisumista ja Nairobin lentokentällä passiini läimäistiin leima. Vähän ihmettelin jälkikäteen, että leimassani oli vain saapumispäivämäärä ja sen vieressä jotain sotkuista virkailijan käsialaa, josta en saanut selvää. Kaiken informaation perusteella päättelin kuitenkin, että asia olisi kunnossa. Kun Olli saapui Keniaan, hän vertasi omaa viisumiansa minun viisumiini, emmekä huomanneet mitään eroa paitsi saapumispäivämäärässä.

Tässä kohtaa minun täytyy antaa suuret kiitokset Sarille, johon tutustuimme Naivashassa. Tuntia aikaisemmin ennen kuin olimme lähdössä viiden tunnin ajomatkalle Naivashasta kotikylääni, Sari alkoi sattumalta puhua maahanmuuttovirkailijoiden epäloogisista viisumin merkitsemistavoista ja uudesta käytänteestä, että viisumi annetaan nykyään usein vain kuukaudeksi kerrallaan. Siinä vaiheessa kun kuulin, että myönnettyjen kuukausien määrä merkitään keskelle sitä sotkuista käsialarimpsua, tarkastimme uudelleen minun ja Ollin viisumit. Ja kuinka ollakaan, tajusimme vasta nyt, että minun viisumissani luki 1 M ja Ollin 3 M. M niin kuin month. Se tarkoitti sitä, että minun viisumini oli vanhentunut jo aikaa sitten.

Kun kaverini kotikylästäni tuli hakemaan meitä autolla Naivashasta, selitimme hänelle tilanteen ja ehdotimme, että jos poikkeaisimme matkalla lähimpään maahanmuuttovirastoon, joka olisi Nakurussa. Kuitenkin paikalliset kaverini ja järjestön työntekijät, joiden vapaaehtoisena olin kotikylässäni, olivat sitä mieltä, että Nakuruun ei kannata mennä, koska heillä ei ole siellä kavereita. Kannattaisi kuulemma mennä Kisumun maahanmuuttovirastoon, jossa heillä olisi tuttuja virkailijoita.

Seuraavana aamuna meidän järjestömme yksi vetäjistä meni Kisumun maahanmuuttovirastoon ja yritti selvittää asiaa. Lopputulos oli se, että hänet heitettiin sieltä ulos eikä hän voinut auttaa minua. Virkailijat olivat hänelle edelleen vihaisia kaksi viikkoa sitten tapahtuneesta asiasta. Yksi järjestömme toisista ulkomaalaisista vapaaehtoisista oli halunnut pidentää kolmen kuukauden viisumiansa puolen vuoden viisumiin. Vapaaehtoinen oli joutunut lahjomaan virkailijan, että hänen viisumiansa pidennettäisiin. Meidän järjestön vetäjämme oli antanut tästä virastoon palautetta, ja he olivat edelleen vihaisia hänelle siitä.

Tässä tullaan siihen, miten eri tavalla esimerkiksi Keniassa tällaiset hankalat tilanteet toimivat. Keniassa tavalliset ihmiset eivät luota esimerkiksi poliisiin, tällaisia virkailijoita vieroksutaan ja heitä pidetään vallan väärinkäyttäjinä. Kun kerroin paikallisille kavereilleni, miten Suomessa poliisi auttaa hädässä ja on tavallaan sinun kaverisi ja voit luottaa valtion virkailijoihin, he olivat ihmeissään. Tällaisissa hankalissa tilanteissa olisi siis ensiarvoisen tärkeää, että sinulla olisi joku kontakti sisäpiireissä.

Minulla ei siis ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä itse selvittämään maahanmuuttovirastoon tätä hässäkkää. Onneksi Olli tuli mukaani. Lopulta jouduimme molemmat ristikuulusteluun. Minua uhkailtiin mm. oikeusistuimella, kolmen vuoden vankeusrangaistuksella ja 2000 dollarin sakoilla. Meiltä kysyttiin, missä kaikkialla olemme matkustaneet ja missä olemme yöpyneet. Haaste tässä oli se, että emme saaneet paljastaa, että olen Keniassa vapaaehtoisena, sillä siitä olisi seurannut entistä pahempia ongelmia. Olin tullut maahan turistiviisumilla. Tämä on siis yleinen ohjeistus vapaaehtoisille. Vaikka tulisit vapaaehtoiseksi paikalliseen järjestöön, niin kiemuroiden välttämiseksi maahan tullaan turistiviisumilla, mutta matkan oikeaa missiota ei saa paljastaa virallisille tahoille. Olin kuullut paikallisilta, että ihmisiä on käännytetty rajalla, kun he ovat rehellisesti kertoneet tulevansa vapaaehtoiseksi ja hakeneet turistiviisumia. Mutta rehellisyys ei peri maata näissä tapauksissa. Tämä seikka teki kuulusteluni entistä kiemuraisemmaksi ja piti valehdella, kun minulta kyseltiin näistä asioista. Jos oikein käsitin, Kenian laki ei tunne vapaaehtoistyötä ja työluvan saaminen olisi taas todella monimutkaista sekä itse vapaaehtoiselle että vastaanottavalle taholle. Kaiken kukkuraksi Olli lipsautti kuulustelussa vahingossa, että olimme olleet Luandan pikkukaupungissa, joka ei ole turisteja nähnytkään paitsi meitä vapaaehtoisia. Tämä tietysti kiinnosti kuulustelijaa, että mitä me olimme siellä tehneet ja miksi minä olin puhunut muuta. Hän yritti saada meitä kiinni valehtelusta. 

Lopulta tilanne kääntyi kuitenkin niin, että onnistuimme vakuuttamaan kuulustelijan ja hän läiskäisi minulle uuden viisumin. Olimme todella helpottuneita, mutta koska tilanne oli suoraan sanottuna ollut hirveä, loppupäivä sujui sumuisissa tunnelmissa. Huonoa ja hyvää tuuria yhtä aikaa. Olin ainut järjestömme vapaaehtoisista, jolle oltiin alun perin kirjoitettu yhden kuukauden viisumi ja olin kuulemma ensimmäinen laatuani.

Haastavia ja mielenkiintoisia työtilanteita, sosiaalista painetta ja oman suunnan etsimistä

Aikaisemmissa postauksissani kerroin tarkemmin, millaisia vapaaehtoistöitä pääsin tekemään paikallisen järjestön vapaaehtoisena. Olin paikallisessa koulussa avustamassa, autoin järjestöä viestintäjutuissa ja päivittelin heidän verkkosivujaan, somea ja valokuvasin, osallistuin kuukautisia käsitelleeseen työpajaan ja tutustuin järjestön omaan farmiin. Lisäksi ajalleni sattuivat järjestön kymmenvuotisjuhlat, joissa oli noin 300 ihmistä sekä koulun päättäjäiset ja valmistujaisjuhlat, joten pääsin osallistumaan ja järjestämään kenialaisia juhlallisuuksia.

Olen yhä vaikuttunut, miten tuo pieni paikallinen järjestö ja sen kolme perustajaa ovat lähteneet liikkeelle tyhjästä ja vähitellen kasvattaneet toimintaansa. He ovat onnistuneet ottamaan kyläyhteisön mukaan, ja järjestöllä on vähintään kymmeniä ellei satoja paikallisia vapaaehtoisia. Kuten kerroin aikaisemmin, toiminta perustuu pitkälti vapaaehtoisuuteen eikä järjestö saa esimerkiksi mitään julkisia tukia. Heidän toimistonsa tiloissa on myös tietokoneluokka, jossa nuorille naisille ja miehille järjestetään tietokonekursseja. Useimmat näistä nuorista eivät ole ikinä ennen nähneet tietokonetta, mutta kursseilla he oppivat käyttämään eri Microsoftin ohjelmia. Tietokonekursseja vetävät paikalliset vapaaehtoiset, jotka ovat aiemmin itse osallistuneet kursseille harjoittelijoina. Näin hyvä kiertää ihmiseltä ihmiselle. 

Tietokonekursseja vetävät paikalliset vapaaehtoiset, jotka ovat aiemmin itse osallistuneet kursseille harjoittelijoina. Näin hyvä kiertää ihmiseltä ihmiselle. 

Mielenkiintoisista ja monipuolisista töistäni huolimatta paikallisen järjestön kanssa oli myös haasteita. Vetäjät olivat niin monessa mukana ja aktiivisia moneen suuntaan, että organisointi ja johtaminen eivät pysyneet vauhdissa mukana. Tukea ei välillä ollut juuri saatavilla ja järjestön johtaja lähti kuukaudeksi matkoille. Lisäksi silloin kun tulin, selvisi, ettei järjestöllä tuolla hetkellä ollutkaan kaikkia niitä projekteja meneillään kuin minkälaisen käsityksen olin saanut hakuvaiheessa. Meillä oli myös isommalla porukalla suunnittelupalavereja, joissa oli aluksi tosi erikoinen tunnelma. Kokousten jälkeen oli niin puutunut olo, että juuri käytyjä intensiivisiä keskusteluja piti päästä purkamaan jonkun kanssa. 

Onneksi keskustelin näistä erinäisistä asioista sekä järjestön että KVT:n kanssa ja varsinkin lopussa meillä oli hyvät keskustelut järjestön johtajan kanssa ja sain täyttää palautelomakkeen. Myös yleinen ilmapiiri parani vähitellen eivätkä ihmiset tuntuneet enää niin stressaantuneilta. Itse työtehtävistä minulle jäi paljon hyviä muistoja, ja lopulta myös kaikki haasteet opettivat valtavasti johtamisesta, vuorovaikutussuhteista ja ihmisten kanssa toimimisesta. 

Minun lisäkseni järjestöllä oli tosiaan muutama muukin ulkomaalainen vapaaehtoinen samaan aikaan. Meillä oli yhdessä hyviä keskusteluita ja saimme toisistamme vertaistukea. Koin kuitenkin heidän kanssaan myös yllättäviä paineita emmekä olleet ihan samalla viivalla turvallisuuteen liittyvissä asioissa. Muut vapaaehtoiset tykkäsivät tehdä lähes joka päivä arki-iltoja ja viikonloppuja myöten jotain spesiaalia yhdessä. Minä olisin kyennyt siihen ehkä seitsemän vuotta sitten, mutta näin kolmekymppisenä en vain jaksa olla enää joka ilta menossa jonnekin suuntaan. Vaikka minut hyvin tuntevat tietävät, että olen tosi ulospäinsuuntautunut, niin kaipaan silti myös omaa rauhaa. Omaa aikaa oli muutenkin rajallisesti keskellä kenialaista suurperhe-elämää ja tapahtumarikkaita viikkoja.

Lisäksi Keniassa ei suositella liikkumista pimeällä ja myös minun perheenjäseneni varoittelivat siitä, joten tähtäsin siihen, että olisin kotona ennen pimeää eli seitsemään mennessä. Välillä olin todella turhautunut, kun tuntui, että sain selitellä itseäni toisille vapaaehtoisille. Tuli tilanteita, joissa jouduin painottamaan, miksi en halunnut nousta yksin vieraan moottoripyörätaksin kyytiin keskiyöllä, miksi minusta ei ollut paras idea kävellä pelkällä valkonaamajengillä nairobilaisen slummin halki tai miksi autokyyti olisi turvallisempi vaihtoehto Nairobin yössä kuin yökävelyretki. Halusin minimoida turhia riskejä sen verran kuin itse niihin pystyin vaikuttamaan enkä ehdoin tahdoin tehdä juuri niitä asioita, joista oli varoiteltu. Välillä jouduin tekemään kompromisseja turvallisuusasioissa, koska en myöskään halunnut erota koko muusta porukasta ja lähteä yksin seikkailemaan jonnekin.

Vähitellen löysin tasapainon myös sosiaaliseen paineeseen liittyvissä asioissa. Jäin jonkin verran ulkopuoliseksi ulkomaalaisten vapaaehtoisten porukassa, mutta hyväksyin sen ja yritin keskittyä niihin asioihin, jotka toivat hyvää energiaa. Totesin, että jos yritän liikaa miellyttää muita, niin häviän siinä itse. Sitä paitsi olin pääasiassa tullut tutustumaan kenialaisiin ja kenialaiseen elämään, joten halusin panostaa niihin. Huomasin, että paikallisten kavereideni kanssa pystyinkin olemaan eniten oma itseni ja heidän kanssaan koin antoisimmat hetket.

Yksi reissuni vaikuttavimmista kohtaamisista oli järjestön koululla, jossa tutustuin johtavaan opettajaan Peteriin. Nyt reilu parikymppinen Peter kirjoitti minulle elämäntarinansa ja sanoi, että saan jakaa sen myös muille. Hän oli pienenä ajautunut pois koulusta, päätynyt katulapseksi ja huumeriippuvaiseksi. Sitten hän oli tavannut järjestömme perustajat ja heitellyt heitä ensi tervehdyksesi kivillä. Lopulta hän oli saanut heiltä ja ulkopuoliselta sponsorilta apua, päässyt takaisin kouluun ja suorittanut sen loppuun lukiota myöten. Nyt hän on opettanut järjestön koululla monta vuotta muita haavoittuvassa asemassa olevia lapsia. Hän opiskelee samalla opettajan ammattiin aina silloin, kun hänellä on siihen varaa. 

Kenialaista maaseutu- ja suurperhearkea, joka opetti elämästä

Peterin tiivistetystä tarinasta voin jatkaa siihen, miten merkityksellistä minulle oli saada Keniasta paikallisia tuttavuuksia. Jos jotain en ikinä halua tältä reissulta unohtaa, niin niitä kohtaamisia ja uusia ystäviä, jotka opettivat minulle kenialaisesta kulttuurista ja elämästä ylipäätään. Erityisesti perheestäni tuli minulle erityisen rakas, ja perheenjäsenistäni oli minulle paljon iloa ja tukea myös vaikeissa käänteissä. Jos seurasit Instagramin tarinoitani, niin huomasit mahdollisesti, kuinka hauskaa ja välitöntä meillä oli yhdessä. Erityisesti perheemme kolmekymppisestä, kolmen lapsen perheenäidistä tuli minun hyvä ystäväni ja hänen kanssaan minusta tuntui täysin siltä, että pystyin olemaan oma itseni.

Keskelle paikalliseen elämään sukeltaminen toi myös paljon perspektiiviä omaan elämään sekä vahvisti jälleen kerran sitä seikkaa, kuinka olen syntynyt kultalusikka suussa. Paikallisten tavallisia murheita olivat esimerkiksi, miten saada maksettua lasten koulumaksut, miten jatkaa opiskeluita peruskoulun jälkeen, mistä löytää töitä. Keniassa koulunkäynti ei ole ilmaista edes ensimmäisellä luokalla. Esimerkiksi meidän naapuriperheemme lapset eivät käyneet koulussa, koska perheellä ei ollut varaa maksaa koulumaksuja.  Ihmisten jokapäiväiset haasteet kiteytyivät pitkälti siis siihen, mistä saada rahaa ja miten saada ne riittämään. Minun tutuillani ei välttämättä ollut käytettävissä 200 sillinkiä päivässä (paria euroa), kun taas itse säilyttelin huoneessani kymmeniä tuhansia sillinkejä. Kerran ostin malariaan sairastuneelle ystävälleni malarialääkkeet, sillä hänellä ei ollut niihin varaa, vaikka ne maksoivat vain 1,5 euroa. 150 sillinkiä on paikallisille iso raha. 

Ihmisten toimeentulo maaseudulla on haastavaa, työt ovat pitkälti käsin tehtäviä, kuten talon rakentamista, puusepän hommia, ompelubisnestä tai esimerkiksi moottoripyörän ajamista, tomaattien ja käytettyjen vaatteiden myymistä. Jos haluaa aloittaa bisneksen, siihen tarvitsee pääoman, käsillä tehtävien töiden tarjonta ei taas välttämättä ole riittävää ja vaikkapa moottoripyörätakseista on ylitarjontaa. Palveluiden kysyntä ja työt vähenevät erityisesti silloin, kun koulut jäävät lomille eli lokakuun lopusta tammikuun alkuun. Monissa perheissä on myös sellainen tilanne, että miehet matkustavat perheen luota pois töihin sinne, missä niitä on tarjolla. Naiset hoitavat lapset ja kodin sillä välin.

Kaikista näistä arjen haasteista huolimatta ihmiset ovat työteliäitä ja auttavat toisiaan. Esimerkiksi minun kenialainen mamani kuuluu naistenryhmään, jonka jokainen jäsen lahjoittaa yhteiseen kassaan tietyn summan joka kuukausi. Raha käytetään jonkun jäsenen hyväksi, kun hän tarvitsee apua. Kun keskustelin masai-ystävämme kanssa, hän kertoi, että jos joku yhteisön jäsen haluaa lähteä jatko-opiskelemaan peruskoulun jälkeen, hän voi järjestää varainkeruun yhteisössä ja moni yhteisön jäsen osallistuu toisen opiskelujen kustantamiseen.

Aikaisemmin olenkin kirjoittanut siitä, miten taitavia käsistään paikalliset ovat. On kyse sitten talojen rakentamisesta, polttopuiden pilkkomisesta, pellolla kyntämisestä, tiskien tiskaamisesta, pyykin pesusta tai kokkaamisesta. Yleensä joku perheenjäsenistäni riensi apuun, kun näki, kuinka räpelsin omien likapyykkien kanssa. En ollut tiennyt, että pyykinpesu voi näyttää niin sulavalta ja niin puhdasta jälkeä voi saada käsillä ennen kuin näin, miten kenialaiset naiset pesivät koko perheen pyykit! Ja he pyykkäävät joka päivä, sillä lapsia on monta useimmissa perheissä ja Keniassa vaatteisiin tarttuu punertavaa hiekkaa jatkuvasti. Jossain vaiheessa minua alkoi nolottaa, kun paikalliset kuulivat, että meillä on koneet apuna lähes joka asiaan.

Myös lapset osallistuivat kotiaskareiden hoitoon aktiivisesti, esimerkiksi pyykin pesemiseen, saniteettitilojen puhdistamiseen, pähkinöiden kuorimiseen, vedenhakuun ja polttopuiden keräämiseen. Onneksi meidän perheessämme ei kuitenkaan ollut sitä tilannetta, että lapset eivät olisi päässeet kouluun kotiaskareiden takia. He olivat enemmänkin vanhempiensa apuna, mitä myös ihailin. Lapsilla ei ollut mitään leluja, vaan ne rakennettiin joko itse tai leikit kehiteltiin muulla tavoin. Olli toi Suomesta tuliaisena kauan toivotun jalkapallon ja pumpun. Yksi suosikkileikki oli pyörittää kepillä vanhaa pyöränkumia, jonka perässä juostiin.

Opin myös, että Keniassa ihmiset ovat tarkkoja pukeutumisestaan ja vaatteiden puhtaudesta. Vaikka olisit kuinka köyhä, niin on tärkeää näyttää siistiltä. Kerran kun minun housuissani oli vähän jotain likaa, niin ystäväni totesi, että ethän sinä noilla voi lähteä kylälle. Mietin itsekseni, että jaah, olen tainnut olla liikenteessä paljon likaisemmillakin vermeillä. Toisaalta ihmiset käyttävät vaatteensa myös viimeiseen asti ja he ostavat valmiiksi kierrätettyjä vaatteita. Näin lapsilla paljon rikkinäisiä ja kuluneita vaatteita. Siinä näki, että täällä vaatteet käytetään oikeasti loppuun ja mitään hupishoppailua ei harrasteta. Sunnuntaisin ihmisillä on parhaat päällä, sillä viikon viimeinen päivä on kirkkopäivä. 

Erityisesti perheemme kolmekymppisestä, kolmen lapsen perheenäidistä tuli minun hyvä ystäväni ja hänen kanssaan minusta tuntui täysin siltä, että pystyin olemaan oma itseni.

Lopuksi

Kun sitten reissuni jälkeen käväisin Pasilan Triplassa, Pohjoismaiden suurimmassa ostoskeskuksessa, oli kontrasti melkoinen verrattuna siihen, mistä olin lähtenyt toissapäivänä. Tunsin sisimmässäni pienen ahdistuspiikin vilkkuvien jouluvalojen alla, pursuilevan krääsän ja kymmenien ravintoloiden keskellä. 

Myönnän kuitenkin ilomielin, että viime päivät olen fiilistellyt ja nauttinut kaikkesta tutusta, turvallisesta, luksuksesta ja läheisistä ihmisistä ympärilläni. Olen ollut helpottunut siitä, että minulle reissulla tutuksi tullut yksinäisyyden tunne ei ole enää hiipynyt kummittelemaan. Sisimmässäni vihlaisee, kun muistan, miltä tuntui kohdata yksinäisyys omassa huoneessa illalla vaikean päivän päätteeksi. 

Kenian reissu vei minut monenmoisten hetkien läpi. Ehdin kokemaan ääripäätuntemuksia ja vastaan tuli sellaisia asioita, joita en olisi osannut odottaa missään skenaarioissani. Olin ounastellut koti-ikävää ja joitakin muita haasteita, mutta arki pysyi yllättävän jännittävänä ja kiireisenä lähes koko ajan. Päällimmäisenä minulla on kuitenkin ääretön ilo siitä, että hitsi minä tein sen, matkustin Keniaan yksin ja selvisin myös niistä pimeimmistä ajatuksista ja hetkistä. Mikä parasta – viimeistään nyt tiedän, että vaikka kuinka paljon rakastan seikkailuja ja reissuja, niin minun ja mieheni yhteinen kotimme on maailman paras paikka.

Mitkään sanat eivät riitä kuvailemaan sitä, mitä kaikkea opin ja millainen merkitys eri kokemuksilla on ollut minulle. Ehkä vasta myöhemmin tajuan kunnolla, kuinka paljon Kenian reissu on rikastuttanut elämääni. Se toi eteeni asioita, joita en olisi ikinä voinut kokea ilman hyppyä tuntemattomaan.

Kenian tarinoitani voit lukea lisää seuraavista:

• Arki- ja juhlahetkiä Keniassa
• Terveisiä Keniasta!
• Masai Mara – Avaraa luontoa livenä
• Naivasha on monipuolinen luontokohde Keniassa
• Maasaiden mailla – telttailua Kenian Maji Motossa
• Missä mennään? Ajatuksia vuodesta 2019
• Lähtöfiiliksiä – syksyksi Keniaan vapaaehtoistyöhön
• Seikkailijattaret.fi: Kun ratsastin keskellä Kenian luontoa

Tervetuloa seuraamaan blogiani myös Instagramin, Facebookin ja Blogit.fi:n puolella. Instagramin stoorien kohokohtiin olen koonnut arki-, juhla- ja reissuhetkiäni Keniassa.